Milja Sarkola

on Helsingissä asuva suomenruotsalainen ohjaaja ja dramaturgi.

O lin 21-vuotias, kun tutustuin Vivica Bandleriin. Olin toki tiennyt hänet jo lapsena isän teatterinjohtajakauden ajalta, mutta henkilökohtaisesti opin kuitenkin tuntemaan hänet vasta vuonna 1996. Hän oli tuolloin 79-vuotias, melkein 60 vuotta minua vanhempi.

Vuotta aiemmin olin aloittanut Studentteaternissa (jonka Vivica perusti vuonna 1939) ja ollut mukana tekemässä Daniil Harmsin teksteihin perustuvaa esitystä. Silloin toimin ensimmäistä kertaa eräänlaisena ohjaajana tai työryhmän valvovana silmänä. Vivica sattui näkemään esityksemme Hangon Teatteritapaamisessa, ja absurdin teatterin pioneerina hän innostui ja pyysi meidät Svenska Dagen Annorlunda[1] -tapahtumaan Jyväskylään. Minua hän pyysi samassa yhteydessä tapahtuman sihteeriksi. (Vivica oli jo ensitapaamisellamme aivan varma, että minusta tulisi ohjaaja, kauan ennen kuin itse tulin sosiaalisilta epävarmuuksiltani edes ajatelleeksi asiaa.)

Myöhemmin Vivica kutsui minut Saaren kartanoonsa Tammelaan auttamaan vanhempiensa Ester-Margaret ja Erik von Frenckellin arkiston järjestämisessä. Vietin muutaman viikon kartanossa Vivican, Kirsti Poikolaisen ja Ann-Charlotte Nurmen kanssa. (Kirsti oli Vivican taloudenhoitaja, sihteeri ja muutenkin kaikki kaikessa, ja Ann-Charlotte puolestaan Vivican eksä, ystävä ja taloudenhoitajan sijainen Kirstin lomien aikana.) Tämän lyhyen mutta intensiivisen yhteiselon aikana kartanossa opin tuntemaan Vivican arkea ja yksityiselämääkin paremmin.

Vivica oli minulle ehdoton auktoriteetti. Olin aina hiukan varpaillani hänen seurassaan, yritin tulkita, mitä hän minulta toivoi ja mietin koko ajan, pitäisikö minun teititellä vai sinutella häntä. Jos muistan oikein, Kirsti teititteli häntä aina. Minä valitsin sinuttelun, mutta ei se kyllä koskaan aivan mukavalta tuntunut. Muistan, että ruoka-aikoina minulle jäi epäselväksi, mitä minulta odotettiin. Olisin halunnut auttaa Kirstiä tai Ann-Charlottea ruuanlaitossa ja tarjoilussa, mutta jollain tapaa se tuntui olevan vastoin etikettiä. Olin Vivican vieras aina hänen läsnäollessaan. Vai aloinko vain itse käyttäytyä herraskaisesti hänen seurassaan, vaikkei kukaan sitä minulta odottanut?

Muistan, miten hauskaa meillä oli Kirstin kanssa, kun yritimme setviä ja luetteloida pölyisiä arkistoja kesäkuumalla. Mutta jokin välillämme muuttui, kun Vivica, työnantajamme, saapui. Tilanteesta tuli virallisempi, ja rento tunnelma katosi. Sama dynamiikka toistuu minusta ohjaajan roolissa: miten iloiselta ja viihtyisältä näyttelijöiden yhdessäolo vaikuttaa, kunnes minä ohjaajana saavun ja yritän osallistua. Kömpelöistä yrityksistäni huolimatta en ole oikein milloinkaan onnistunut rikkomaan tätä työryhmähierarkiaa.

Vivicassa tunnistin yksinäisyyttä, joka liittyi siihen, että suhteessa muihin hän oli aina työnantaja ja herra. Kun olimme kaksistaan, tilanne muuttui. Silloin hän pystyi luomaan tunteen läheisyydestä ja ystävyydestä, henkilökohtaisen, tasavertaiselta tuntuvan yhteyden. Mutta hierarkia palasi heti, kun joku kolmas tuli paikalle.

Tällainen aristokraattisuus hämmensi ja kiehtoi minua, ja silloin pohdiskelin eniten juuri sitä, miten voisin olla hänen kanssaan sinut, miten rikkoa roolit ja lyhentää välimatkaa. Mutta nyt kun 20 vuotta myöhemmin palaan näihin muistoihin, huomaan miettiväni enemmän, miten Vivican kätketyn seksuaalisuuden on täytynyt vaikuttaa hänen persoonaansa ja identiteettiinsä.

Kun Vivica julkaisi muistelmansa Adressaten okänd yhteistyössä Carita Backströmin kanssa vuonna 1992 (Vastaanottaja tuntematon, suom. Juha Siltanen), hän oli 75-vuotias ja oli kulunut 11 vuotta homoseksuaalisuuden poistamisesta sairausluokituksesta ja 21 vuotta sen dekriminalisoinnista. Mutta muistelmissaan Vivica ei nimeä ainuttakaan naispuolista rakkaussuhdettaan. Kaikkia naisia, joiden kanssa hänellä on ollut suhde, kutsutaan joko ystäviksi tai kollegoiksi tai heidät jätetään kokonaan mainitsematta. Kirjan 300 sivusta Ann-Charlottesta kerrotaan vain parilla sivulla. Jakso päättyy näin:

“Miksi kirjoitan niin paljon Ann-Charlottesta? Koko sen ajan, kun olen ollut Tukholman kaupunginteatterissa ja Svensk Teaterunionin puheenjohtajana, hän on ollut tukeni ja kiintopisteeni.”

Miksi kirjoitan niin paljon Ann-Charlottesta? On vaikeaa kuvitella, että joku meistä julkaisisi muistelmansa ja mainitsisi niissä monivuotisen avioliittonsa vain muutamalla rivillä ja päättäisi kappaleen: “Miksi kirjoitan niin paljon avioliitostani?”

Yritän ymmärtää, miten ihmiseen vaikuttaa, jos kaikki hänen rakkaussuhteensa ovat epävirallisia, ääneenlausumattomia, jotain, joka ei kestä päivänvaloa, jotain, mitä ei voi näyttää muille eikä aina edes itselleen. Uskon tämän kaksoisidentiteetin muovanneen Vivicaa läpi elämän. Myöhemmällä iällä hänen homoseksuaalisuutensa tosin oli avointa, muistelmiensa viimeisiin kuuluvassa kappaleessa hän kirjoittaa kirjeen äidilleen:

“Minä en ole kotona missään. Silloin tällöin, jonkin silmänräpäyksen ajan olen kotona, kun olen jonkun naisen sylissä. Silloin olen kotona. Nyt se on siis sanottu. Se minkä sinä olet tiennyt. Ja minä olen tiennyt sinun tietävän. Se, mistä ei koskaan saanut puhua ääneen niin kauan kuin sinä elit. Ja mistä lopulta saan puhua nyt, kun sinä olet kuollut.”

Näin Vivica kirjoittaa. Eikä hän siitä huolimatta mainitse ainuttakaan naispuolista rakkaussuhdettaan oikella nimellä. Ei ensimmäistäkään. Tämä näkökulma on minusta hätkähdyttävä ja herättää myötätuntoa. Mietin myös, miten kuluttavaa salattu ja epävirallinen luonne on ollut suhteille itselleen.

Samaa kaksinaisuutta koin itsekin Vivican kanssa. Oli virallinen puoli, jolloin teimme töitä, ja sitten ne työajan jälkeiset hetket, jolloin hän halusi puhua intiimimmin, yksityisemmin, ilman työrooleja tai ikäeroja, esimerkiksi isäänsä kohtaan tuntemistaan aggressioista tai nuoren sairaanhoitajansa aistillisesta kosketuksesta. Hiki vain virtasi kainaloistani enkä saanut sanotuksi mitään, kun olin jatkuvasti niin kiusaantunut. Tämä tapahtui -90-luvun lopussa tuossa Vivican jo mainitussa keittiössä. Siitä on niin vähän aikaa. Ja siitä huolimatta oli aivan mahdotonta puhua asioista suoraan ja häpeilemättä. En tiennyt mitä olisin sanonut, en tiennyt, mitä olisin voinut kysyä. Ja niin paljosta kuin olisin halunnut kysyä, varsinkin hänen rakkauselämästään. Ajattelen, että iso osa hänen persoonastaan ja tunne-elämästään rakentui tälle kaksijakoisuudelle, tarpeelle peittää ja paljastaa. Juuri siksi hän varmaan oli myös niin taitava lukemaan ihmisiä. Hän oli harjoitellut koko ikänsä, opetellut tulkitsemaan ihmisiä ja heidän halujaan, opetellut ilmaisemaan itseään kiertoteitse ja aforismein, fantasioiden ja uneksien. Ja kenties siitä nousi hänen tarpeensa vapautua annetuista rooleista ja porvarillisista kahleista. Teatterin muodossa.

Toisinaan minua ihmetyttää se Vivican (tai esimerkiksi Tove Janssonin) tuttavapiirissä vallinnut heteronormatiivinen asenne, jossa häpeä ja kätkeminen torjuttiin sanomalla: “Kaikkihan sen tiesivät, ei se mikään salaisuus ollut. Mutta he vain eivät halunneet tulle määritellyksi seksuaalisuutensa kautta. Eivät he halunneet olla mitään seksuaalivähemmistöikoneja. Tai ottaa osaa mihinkään aktivismiin. He pitivät tällaisia määritelmiä rajoittavina. He halusivat olla ensisijassa ihmisiä.” – Ilman minkäänlaista ymmärrystä siitä, miten häpeä vaikuttaa ihmiseen, miten jokseenkin täydellisen mahdotonta ihmisen on aikuisiällä rikkoa elämänmittaisia selviytymisstrategioitaan. Ikään kuin näiden ihmisten seksuaalisuus olisi heidän omasta tahdostaan vähemmän relevanttia ja kattavaa kuin heteroiden seksuaalisuus, avioliitto, tunteet ja rakkauselämä. Ikään kuin heillä olisi mitään mahdollisuutta valita vapaasti asenteensa seksuaalisuuttaan kohtaan. Ikään kuin he omasta tahdostaan kutsuisivat itseään Tiuhteiksi, Viuhteiksi tai Mymmeleiksi. Eivätkö nämä nimitykset ole suorastaan itsensä kieltämisen ilmaus, kuvaus, jossa olemassaolosta tulee jotakin hieman huvittavaa, jotakin vähemmän vakavaa ja läpikäyvää?

Uskon, että seksuaalisuus loppujen lopuksi yhdisti minua ja Vivicaa eniten, enemmän kuin ohjaajan ammatti, suomenruotsalaisuus tai Lilla Teatern, vaikken ehkä ajatellut sitä silloin. Mutta Vivica varmaan näki minussa siinäkin suhteessa asioita, jotka oivalsin itse vasta myöhemmin.

 

Teksti on kirjoitettu alunperin Teaterstiftelsen Vivicas Vänner -yhdistyksen ja Teatterikorkeakoulun Studia Generalia -luennoksi, jonka pidin Viva Vivica! – Vivica Bandler 100 vuotta -näyttelyn yhteydessä 7.2.2017.

 


[1] Reaktiona eduskunnan puheenjohtajan Riitta Uosukaisen lanseeraamalle “pakkoruotsille” Vivica, Märta Tikkanen ja genetiikan professori Albert de la Chapelle olivat ideoineet Svenska Dagen Annorlunda -juhlan ruotsalaisuuden päivän viettoon suomenkielisillä paikkakunnilla. Minä toimin tapahtumasihteerinä vuosina 1996–1998 Jyväskylässä, Oulussa ja Kuusamossa. Yhteistyössä kaupunkien kanssa järjestettiin tuhti ruotsinkielinen ohjelma, johon oli vapaa pääsy. (Tässä olivat mukana esimerkiksi Georg Henrik von Wright, Bo Carpelan, Birgitta Ulfsson, Lasse Pöysti, Ritva Valkama, Joakim Groth, Christer Kihlman, Claes Andersson, Alvar Gullichsen ja Fork.)

Share This