Rita Paqvalén

Rita Paqvalén

on Suomi100 – Sateenkaaren väreissä -hankkeen projektipäällikkö.

Katriina Rosavaara

Katriina Rosavaara

on Suomi100 – Sateenkaaren väreissä -hankkeen taiteellinen johtaja.
Kun puhutaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen omasta historiasta, on vaikea välttää sellaisia sanoja kuin vaientaminen, näkymättömäksi tekeminen, salaaminen, sensuuri ja itsesensuuri. Puhutaan kaapin politiikasta eli siitä, miten valtakulttuuri ja yhteiskunta ovat lakipykälillä ja erilaisilla normeilla hiljentäneet ja kieltäneet homoseksuaalisten halujen toteuttamista ja esittämistä, sekä määrittäneet sen mikä on kulloinkin ajassa ja paikassa hyväksyttävä tapa ilmaista sukupuoltaan. Ja siitä, miten kieltojen, vaientamisen ja paljastumisen pelon seurauksena syntyi salaamisen ja itsesensuurin kulttuuri.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oma historia on olemassa, se on löydettävissä rivien välistä, marginaalista, sivulauseista ja vinttikomeroiden salalokeroista. Se on läsnä kaikkialla, kaikissa aikakerrostumissa, yhteiskuntaluokissa ja kulttuureissa, mutta sen löytäminen vaatii herkkyyttä ja toisin katsomista.

Muistiorganisaatioilla ja muilla taide- ja kulttuurilaitoksilla on keskeinen rooli Suomen historian ja taiteen tallentajana, muokkaajana ja välittäjänä. Sillä, miten ja mistä kerrotaan, on suuri merkitys. Tallennus- ja esitysvalintojen kautta luodaan käsitys siitä, keiden tarinat kuuluvat yhteiseen kulttuuriperintöömme. Taide- ja kulttuurilaitoksilla on myös suuri vastuu, sillä ne voivat omalla toiminnallaan tulla myös pönkittäneeksi kansallisuuteen, etnisyyteen, sukupuoleen, seksuaalisuuten tai toimintakykyyn vaikuttavia ennakkoluuloja ja normeja.

Taide- ja kulttuurilaitosten tulee kirjoittaa historiaa aktiivisesti uudelleen, tarjota tilaa vaiennetuille äänille ja haastaa rasistisia tai stereotyyppisiä näkökulmia. Tarjoamalla tuoretta queer-näkökulmaa kokoelmiin tai muihin sisältöihin toimijoilla on myös mahdollisuus tavoittaa uusia, aktiivisia yleisöryhmiä.

Suomi 100 – Sateenkaaren väreissä on hanke, joka haluaa kannustaa taide- ja kulttuuritoimijoita ympäri Suomea toisin katsomiseen ja tulkitsemiseen. Haluamme haastaa kaikki toimijat sisällyttämään seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen historiaa, taidetta ja kulttuuria osaksi Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.  Miltä suomalainen yhteiskunta ja taidekenttä näyttävät, kun niitä lähestyy seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen näkökulmat huomioiden – ei erillisenä ilmiönä vaan osana suurta yhteistä kertomusta?

Kun Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta, voimme hyvällä syyllä kysyä, miten moninaisuus näkyy historia-, taide- ja kulttuurikuvastoissamme.

Tove Janssonin taide on näkynyt aina, mutta taiteilija on vähemmistön edustajana saanut olla kokonainen vasta vähän aikaa. Tänään hehkutetun Tom of Finlandin taide tunnettiin ulkomailla paremmin kuin Suomessa aina 2000-luvun alkupuolelle saakka. Kuinka paljon meillä on taidetta ja tekijöitä, joista emme tiedä vieläkään? Mitä meidän pitäisi muistaa? Millaisia helmiä on vaiettu, kätketty ja ja kenties siksi unohdettu? Mitä sataan vuoteen mahtuu ja mitä tapahtuu nyt? Millaista on 2010-luvun queer-taide tai LHBTIQ-näkökulmasta synnytetty kulttuuri?

Tervetuloa sateenkaaren väreissä loistavalle löytöretkelle moninaiseen Suomeen!

Kirjeeksi

Olen jo unohtanut rakkauteni nimen, lesbouteni,
en ole koskaan kieltänyt, niin vain on
että sen unohtaa mitä ei voi erottaa itsestään.
Niin olisi voinut elääkin elämänsä
kenenkään siitä järkkymättä,
ellei olisi syntynyt niin pimeään aikaan,
joka ei vieläkään ole valjennut.
Minä tiedän millaista oli lainsuojattomana
40- ja 50-luvulla, vielä 60-luvullakin, vaikka tiesi,
että laki on helpommin muutettavissa
kuin yleinen mielipide, moni väistävä suhtautuminen,
boikotti, saa yhä voimansa siitä, eikä se useinkaan
tunnustaudu suvaitsemattomuudeksi, ei tietenkään,
jonkin muun syyn se kyllä löytää, jonka varjolla
se voi toimia niin että moni tuntee
olevansa varjostettu yhä.
Joku on kysynyt, miksi en ole puhunut tästä,
minä olen puhunut, mutta hän ei ole kysynyt minulta.
Tämän tietoisuuden läpi olen kirjoittanut
Niin ettei hetkeäkään vangitsisi se,
mikä oli vangita minut, sillä elämä on annettu
elettäväksi, ei-toivotut pitävät toivoa yllä
kieltämällä kielletyt löytävät myönteisyyden,
ja myönteisyytensä takaa sen keskeisen,
joka antaa tilaa, 360 astetta, enemmän,
eikä tämä ole liiottelua, vaikka enempää en sano.
Poistyönnetyt tarvitsevat maailman ja maailma
tarvitsee heidät. Kaukaisesta ajasta tulee läheinen.
Ja nyt kuulostaa siltä kuin joku
kirjoittaisi tulevaisuudesta ja muistaisi sinut.

Mirkka Rekola

Teoksesta Ääriviivasi ihollani: naisten rakkausrunojaDina konturer på min hud: kvinnors kärleksdikt om kvinnor, antologia, toim. Gun Gustafsson et al, 1991

Share This