Tarja Halonen

Tarja Halonen

(s. 1943) toimi Suomen tasavallan presidenttinä vuosina 2000–2012. Halonen valmistui oikeustieteen kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1968 ja aloitti SAK:n lakimiehenä 1970. Vuonna 1974 hänet nimitettiin pääministeri Kalevi Sorsan eduskuntasihteeriksi. Kansanedustajaksi Halonen valittiin ensimmäisen kerran 1979. Halonen on ollut kolmesti ministerinä: sosiaali- ja terveysministerinä 1987–1990, oikeusministerinä 1990–1991 ja ulkoasiainministerinä 1995–2000. Halonen on presidenttikausiensa jälkeen toiminut aktiivisesti kestävän kehityksen edistämiseksi niin kotimaassa kuin YK:ssa ja muissa kansainvälisissä järjestöissäkin.
Ihmisoikeustyö vaatii sekä sydäntä että järkeä. Useimmat ihmiset tietävät mikä on oikein, oli sitten kyse kestävästä kehityksestä, ihmisoikeuksista tai koulukiusaamisesta. Mutta silti asiat eivät edisty kovin nopeasti.

Kärsimättömyys on hyvä asia sopivasti annosteltuna. Ei niin, että kun on jonkun asian itse oivaltanut, niin edellyttäisi, että maailman pitäisi muuttua sillä hetkellä. Oivaltamisesta alkaa työ, joka johtaa vähitellen muutokseen. Mutta kärsimättömyys kyllä voi olla hyvä vauhdittaja toiminnalle.

Seksuaalinen identiteetti on ihmisen persoonallisuuden ydintä. Lapsen tulisi saada tietää sekä itsestään että yleisemminkin näistä asioista mahdollisimman varhain. Meillähän aletaan muokata lasta hyvin varhain tytön tai pojan rooliin. Värejä myöden on olemassa tiukat kriteerit, mikä kullekin sopii. Vähän vapaammilla säännöillä olisi monen elämä helpompaa.

Kun aikoinaan aloitin 1960-luvun lopussa Suomen ylioppilaskuntien liiton sosiaalisihteerinä, ei näistä asioista paljon puhuttu. Saimme kuitenkin kovalla työllä perheneuvonnan ehkäisypillereineen Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön toimintaohjelmaan. Myös mielenterveyspalvelut tunnustettiin tarpeellisiksi.

Lisääntymis- ja seksuaaliterveys ja -oikeudet ovat olleet työlistallani siitä lähtien – ei toki yksinomaan, mutta yllättävän usein. Ihmisoikeudet ovat yksilön oikeuksia, mutta tosi asia on, että enemmistöön kuuluvien ihmisoikeuksia on helpompi puolustaa kuin vähemmistöön kuuluvien. Se on siinä mielessä hämmentävää, että kyse on kuitenkin samoista perusasioista.

Samaa sukupuolta olevien seksuaalisuhde oli Suomessakin työni alkuaikoina rikos. Kun tästä päästiin eroon, kehottaminen silloin jo lailliseen suhteeseen jäi vielä rangaistavaksi teoksi. Se oli aivan outo rakennelma, joka nykyäänkin on voimassa Venäjällä.

Sen jälkeen seurasi sairausluokitus. Sekin poistui aikanaan, mutta jäljelle jäi suhteen statuksen tasa-arvoistaminen. Ensin tuli suhteen rekisteröintimahdollisuus ja nyt siviilivihkiminen on viimein mahdollista. Mielestäni yhä nopeammin monikulttuuristuva yhteiskuntamme voisi suosiolla ottaa käyttöön kaikkien parisuhteiden rekisteröinnin ja sitten itse kukin hakisi uskontonsa tai vakaumuksensa mukaisen siunauksen liitolleen. Siis eräänlainen Ranskan malli.

Teen edelleenkin paljon työtä YK:n piirissä samojen asioiden kanssa. Every Woman, Every Child -työryhmä tulee perintönä edelliseltä pääsihteeriltä. Ban Ki-moon oli voimakas naisten tasa-arvon kannattaja.

Samoin Maailman terveysjärjestö ja YK:n ihmisoikeuskomissaari perustivat työtä vauhdittamaan työryhmän, jonka tehtävänä on tarkastella asioita nimenomaan ihmisoikeusnäkökulmasta. Aiomme vielä tänä keväänä esitellä ideamme sekä YK:n ihmisoikeusneuvostolle että Maailman terveysjärjestölle.

Sitten vielä pari sanaa asenteista.

Muistan hyvin, kun vuosikymmeniä sitten kyselin tyttäreni koulukaverista – kysymys oli alaluokkalaisista, että oliko kyseinen henkilö tyttö vai poika. Tähän tyttäreni vastasi topakasti, että mitä se sinulle kuuluu. Ja tarkemmin pohdittuani ei kyllä kuulunutkaan. Nyt sukupuolen ilmaisemisesta on syntynyt laajempikin keskustelu. Milloin viranomaisen pitäisi tietää ihmisen sukupuoli? Suomessahan kaikki saavat syntyessään henkilöturvatunnuksen, jonka loppuosasta voi useimmiten päätellä henkilön sukupuolen. Mutta onko se välttämätöntä? Mihin sitä tarvitaan?

Share This