Alexis Rancken

Alexis Rancken

 

on tohtorikoulutettava ruotsin kielessä Åbo Akademissa. Häntä kiinnostavat erityisesti kielen ja sosiaalisesti marginalisoitujen suhde.

H elposti käy niin, että näemme kielen heijastuksena todellisuudesta. Annamme uusille ilmiöille ja esineille nimen, ja samalla tavalla sanoja häviää, kun niille ei ole kielessä enää tarvetta. Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen: itseasiassa tapamme käyttää kieltä vaikuttaa osaltaan siihen, millaiseksi elämämme todellisuus muotoutuu ja neuvotellaan.

Erityisen sevästi tämä ilmenee sosiaalisten kategorisointien suhteen. Esimerkkinä voi hieman yllättäen käyttää heteroseksuaalisuutta. Historioitsija Hanne Blank on väittänyt, että kukaan ei ollut heteroseksuaali – eikä niin muodoin myöskään homoseksuaali – ennen vuotta 1868, jolloin ilmeni kiinnostusta kategorisoida (ja samaan aikaan medikalisoida, mutta se on toinen tarina) sellaisia seksuaalisia suhteita ja haluja, jotka tietenkin olivat olleet olemassa jo aiemmin. Psykiatrisen terminologian muutoksella tulimme yhtäkkiä jaetuksi seksuaalisten preferenssien mukaisiin sosiaalisiin ryhmiin, ja koska kategorisointi kulkee käsi kädessä joidenkin –  yleensä niiden tavallisimpien – kategorioiden normalisoinnin kanssa, heteroseksuaalisuudesta tuli normaalia kun taas homoseksuaalisuus ja muut “poikkeavuudet” stigmatisoitiin. Pejoratiiviset ilmaisut eli haukkumasanat ammennettiin tietenkin tästä stigmatisoinnista.

Samalla tavoin myös kahden sukupuolen normi on sosiaalisesti konstruoitu ja vahvasti riippuvainen kielestä. Puhumme jatkuvasti esimerkiksi pojista, tytöistä, naisista ja miehistä, joihin ruotsin kielessä viitataan pronomineilla han tai hon. Muutkin henkilöön viittaavat sanat voivat olla sukupuolitettuja, kuten esimerkiksi erilaiset tittelit ja perheenjäsenten nimitykset. Uuden ihmisen tavatessamme pyrimme päättelemään, mitä sukupuolta hän on, jotta voisimme viitata häneen esimerkiksi Michaelan isoäitinä, ja joka kerta kun kielellisesti sukupuolitamme ihmisen, binäärinen sukupuolinormi vahvistuu. Eli ihminen on väistämättä mies tai nainen. Kysymyksessä on siis eräänlainen kehä: olemme oppineet olettamaan, että ihmiset, joille tai joista puhumme, ovat heteroseksuaaleja miehiä tai naisia, ja kielemme ilmentää tätä ajatusta, josta taas seuraa, että normi vahvistuu niin että emme välttämättä edes tunne sellaisia ei-pejoratiivisia sanoja, jotka kuvaavat muun tyyppisiä identiteettejä. Koska kieli toimii näin, normit sementoituvat helposti. Samanaikaisesti kieli kuitenkin tarjoaa meille välineet normatiivisuuden vastustamiseen.

Olen vuodesta 2013 tehnyt väitöstutkimusta siitä, millaista on olla queer ruotsiksi Ruotsissa ja Suomessa. Ihmiset, jotka kokevat sukupuoli-identiteettinsä ja/tai seksuaalisuutensa tavalla tai toisella poikkeavan normista, ovat saaneet vastata kysymyksiini siitä, miten he toivoisivat itsestään puhuttavan ja miten he puhuvat muista, miten he kategorisoivat itsensä ja missä mielessä identiteetti voi joutua konfliktiin kielen kanssa. Fokuksessa ovat olleet ruotsin kielen sukupuolittavat  ilmaisut, kuten esimerkiksi pronominit ja perheenjäsenten nimitykset, ja niiden sukupuolineutraalit vaihtoehdot. Lisäksi olen tutkinut esimerkiksi sukupuoli-identiteettiin liittyvää nimenvaihtoa ja terminologiaa, jota käytetään ei-norminmukaisten identiteettien merkitsemiseen.

Millaisia konflikteja sitten esiintyy? Hyvänä esimerkkinä toimivat esimerkiksi henkilöt, joilla on ei-binäärinen sukupuoli-identiteetti, eli ihmiset, jotka eivät ole miehiä eivätkä naisia, eivätkä siksi myöskään halua, että heihin viitataan sukupuolittavilla pronomineilla tai kutsutaan vaikkapa pojiksi tai tädeiksi. Näiltä osin ruotsinkielessä on suuria puutteita, mutta on myös yrityksiä tehdä kielestä inklusiivisempaa. On esimerkiksi kehitetty uusi pronomini, hen, ja alettu käyttää sukupuolineutraalia kieltä esimerkiksi viranomaisteksteissä ja koulutuksessa. Naisen sijaan voi käyttää henkilöä, vaimon sijaan kumppania ja niin edelleen. Ruotsista kuitenkin puuttuu sanoja esimerkiksi identiteeteille, jotka eivät järjesty heteronormatiivisesti tai ydinperheeseen. Niiltä osin kieli vilisee sellaisia enemmän tai vähemmän vakiintuneita lainasanoja kuin butch, agender, ace ja transgender. Monet informanteistani myös tarvitsivat useamman kuin yhden sanan kuvaamaan identiteettiään, ja jotkut kuvailivat samanaikaisia tai vaihtelevia identiteettejä. Netissä on sanalistoja, joiden avulla organisaatiot ja instituutiot ovat yrittäneet rakentaa käsiteapparaattia ei-norminmukaisille ihmisille, mutta ne ovat usein puutteellisia ja keskenään ristiriitaisia.

Vaikka tutkimukseni fokus on usein ongelmissa ja turhautumisessa, tutkimustulokseni liittyvät paljolti ratkaisuihin. Lapset löytävät omat sanansa samaa sukupuolta oleville vanhemmilleen, osa vaihtaa etunimensä paremmin sukupuoli-identiteettiinsä sopivaksi, ja monet käyttävät sukupuolineutraaleja pronomineja kuten hen. Jotta kieli voisi muuttua enemmän suhteessa stigmatisoituihin identiteetteihin, myös yhteiskunnallisten instituutioiden täytyy kuitenkin ottaa osaa muutokseen: kielenhuoltotahot voivat suositella inklusiivista terminologiaa, jota media, viranomaiset ja oppilaitokset voivat sitten ottaa käyttöön. Käytännössä se voi tarkoittaa mitä tahansa yliopiston wc-kylteistä perhelainsäädännön muotoiluihin.

Muutos on ominaista tavallemme ajatella sukupuolta ja seksuaalisuutta ja puhua niistä. Näihin liittyviä identiteettejä koskeva sanasto uudistuu nopeasti – erityisesti sosiaalisen median aikakaudella – ja joskus tuntuu vaikealta pysyä kärryillä jopa tutkijana. Perussääntö on kuitenkin yksinkertainen: jokaisella yksilöllä on oltava oikeus siihen, että hänestä ja hänelle puhutaan niillä ilmaisuilla, jotka hän itse valitsee, ja epävarmoissa tilanteissa on aina parasta olettaa niin vähän kuin mahdollista.

 


Artikkelikuva SAOL. Kuvanmuokkaus Petja K.

Share This