Ulf Månsson

Ulf Månsson

on juristi, joka oli nuoruudessaan aktiivinen Setassa ja on sittemmin toiminut mm. Greenpeacessa. Nykyisin Månsson on eläkeläinen ja vapaaehtoinen kouluvaari. Hänen pro gradu -tutkielmansa ”Homosexuella, rätt och rättvisa” (1983) palkittiin Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa vuoden parhaana tutkielmana. Hän kirjoitti sen pohjalta artikkelin ”Synti, rikos, ihmisoikeus – oikeustaistelun historiaa ja nykypäivää” Kai Sieversin ja Olli Stålströmin toimittamaan kirjaan Rakkauden monet kasvot (1984).

K un neljännen vuoden oikeustieteen opiskelijana vuonna 1981 osallistuin Setan ”vapautuspäivien” yhteydessä järjestettyyn katumielenosoitukseen, poliisi takavarikoi yhdeltä osallistujalta julisteen. ”Kehotan homoseksuaalisuuteen”, siinä luki. Kylttiä kantanut nuorimies otettiin talteen, koska teksti rikkoi rikoslain niin sanottua kehotuskieltopykälää.

Edistyksellisiä kun olimme, keksimme, että me muutkin mukana olijat voisimme syyllistyä samaan rikokseen. Niinpä aloimme huutaa, että mekin kehotamme ”samaa sukupuolta olevien välisen haureuden harjoittamiseen”, niin kuin lakikirjassa luki. Kukaan ei välittänyt. Poliisi oli varmaankin tyytyväinen otettuaan yhden kiinni varoittavaksi esimerkiksi. Mutta me emme luovuttaneet: parisenkymmentä ihmistä allekirjoitti tunnustuksen, jossa myönsimme syyllisyytemme tahalliseen rikokseen ja pyysimme tulla rangaistuksi. Oli todellinen nautinto kiivetä Ison Roobertinkadun poliisiasemalle jättämään tunnustusteksti ja pyytämään tulla kuulluksi. Poliisin kiinnostus oli vaisua, mutta paperimme otettiin velvollisuudentuntoisesti vastaan. Lopputulos oli nolo. Syytteitä ei nostettu, vaan yleinen syyttäjä päätti meidän toimineen kevytmielisesti ja nuoruuden ajattelemattomuudella (!).

Kun homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin, tilalle tuli kehotuskieltopykälä (voimassa 1971–1999). Sen oli määrä toimia eräänlaisena asenneparagraafina. Professori Inkeri Anttilan johtaman Seksuaalirikoskomitean ehdottaessa, ettei homoseksuaalinen toiminta enää olisi rangaistavaa, kohosi kirkollisista ja muista arvokonservatiivisista piireistä valitushuuto. Kirkon perheasiainneuvosto varoitti, että homoseksuaalisuus on itse valittu ominaisuus, joka voi levitä nopeasti. Korkein oikeus puolestaan muistutti lausunnossaan, että rikoslakia voitiin edelleen käyttää moraalin vartioimiseen ja painotti, että homoseksuaalisuus luokiteltiin psyykkiseksi sairaudeksi, joka voitiin ja joka tulisi ”parantaa”.

Ongelmallista kyllä monet homoseksuaalit eivät lainkaan kokeneet olevansa sairaita eivätkä siksi ymmärtäneet hakeutua hoitoon. Jotta hoitohalukkuutta ilmenisi, lainvalmistelussa oikein tähdennettiin, miten poikkeavasta ja sairaasta ilmiöstä oli kyse.

Vaikka alkuperäiseen lakiehdotukseen ei sisältynyt kehotuskieltoa – sen sijaan kylläkin korotettuja suojaikärajoja, joilla nuorisoa suojeltaisiin tältä onnettomuudelta – eihän eduskunnan lakivaliokunnalta kauan mennyt sellaisen kappaleen laatimiseen. Samanaikaisesti lopullisesta ehdotuksesta poistettiin kaikki sensuuntaiset viittaukset, että homoseksuaalit voitaisiin hyväksyä vähemmistöksi vähemmistöjen joukossa ja että yhteiskunnan tulisi pyrkiä parempaan ymmärrykseen asiasta.

Kaiken tämän seurauksena Suomesta tuli maailman ainoa maa, jossa oli homoseksuaalinen ”propagandakielto” – aina siihen saakka, että presidentti Putin antoi toimeenpanna samanlaisen kiellon Venäjällä vuonna 2013. Kielto oli myös siinä mielessä ainutlaatuinen, että se kielsi houkuttelun toimiin, jotka itsessään olivat laillisia. Ainoa rikoslain kohta, johon sitä voi verrata, oli eteläafrikkalaisessa apartheid-lainsäädännössä. Siellä kriminalisoitiin keskenään erirotuisten ihmisten avioliittoja ihannoivat ilmaisut.

Kun kehotuskieltopykälää käsiteltiin eduskunnassa, ilmaistiin huoli myös sen vaikutuksesta sananvapauteen. Vastustajat kuitenkin äänestettiin kumoon, ja pykälä astui voimaan 1.2.1971. Jo 80-luvulla tehtiin esityksiä, jotta ”periaatteiltaan epäilyttävä” ja ”sananvapauden kannalta ongelmallinen” pykälä, jota muutenkin pidettiin ”työtapaturmana”, kumottaisiin. Nämä lakiesitykset eivät koskaan päässeet asianmukaiseen käsittelyyn. Vasta rikoslain uudistuksen yhteydessä vuonna 1999 kielto eleettömästi kumottiin. Siihen mennessä ilmeisesti oltiin kai jo tajuttu, miten absurdi tuollainen täysin todellisuuteen ankkuroimaton kieltolaki oli.

Kehotuskiellon kumoamiseen meni siis melkein 30 vuotta. Ketään ei milloinkaan tuomittu sen rikkomisesta. Muutamia syytteitä nostettiin – Yleisradion toimittajaa ja hänen ohjelmapäällikköään vastaan – mutta nekin hylättiin kaikissa oikeusasteissa.

Oliko tämä lain kuollut kirjain siis täysin merkityksetön? Ei suinkaan! Kielto johti monenlaiseen sensuuriin radiossa ja televisiossa. Yleisradio – jonka ruotsinkielisen toimituksen ohjelmapäällikkö oli joutunut syytteeseen homoseksuaalien syrjintää työpaikalla käsittelevästä dokumenttiohjelmasta (!) mutta oli siitä sittemmin vapautettu – laati kirjallisen ohjeen, jolla toimituksia kehotettiin noudattamaan erityistä varovaisuutta myös asiallisen tiedon välittämisessä. Paimenkirje päättyi sanoihin: ”Tätä asiaa koskevat näkökulmat ovat niin kovin herkkiä.” Siinäpä itsesensuuria!

Monia valmiita ohjelmia hyllytettiin. 1978 sensuroitiin radiossa esitetyksi tarkoitettu arvio palkitun ruotsalaisen nuortenkirjailijan kirjasta. Seuraavana vuonna saman kohtalon koki yksi neljästä tv-ohjelmasta sarjassa, joka kertoi erilaisista sosiaalisista, seksuaalisista ja etnisistä vähemmistöistä ja jonka päämääränä oli viihteen keinoin muuttaa asenteita ja jopa välittää asiallista tietoa. Päätöstä perusteltiin sillä, että viihdeohjelmassa ei sovi käsitellä aiheita, ”joita ei saa käsitellä edes asiaohjelmien puitteissa”.

Minä itse työskentelin opiskeluaikoina radiojuontajana Ylellä. Yhteen aamuohjelmaani olin kutsunut ruotsalaisen laulajan ja homoaktivistin Jan Hammarlundin, jonka kauniit rakkauslaulut olivat kaikkea muuta kuin provosoivia. Vähän ennen lähetystä edellä mainittu syytteen saanut mutta vapautettu ruotsinkielisen toimituksen ohjelmapäällikkö antoi kirjallisen kiellon esittää Hammarlundin lauluja.

Mikäs eteen? No, minä ja Jan laskeuduimme Ylen levyarkistoon ja kokosimme nopeasti heteroseksuaalisesti inspiroivia lauluja, jotka olivat luonteeltaan verrattomasti epäilyttävämpiä kuin Janin viattomat balladit. Ellen väärin muista, esittelin nämä kuulijoille kertoen, miksi Janin kanssa tehtäväksi suunniteltu ohjelma peruuntui. Päätin puheenvuoroni sanoihin: ”Pitäkääpä hyvänänne!” Voi olla, että useampi kuin yksi aamuvirkku eläkeläinen veti kahvinsa henkitorveen sinä aamuna.

Share This