Jan Wickman

Jan Wickman

on ammatiltaan sosiologi ja queertutkija, harrastuksenaan ESC.

E urovision Song Contest (ESC) -tapahtumaa kutsutaan homojen vastineeksi jalkapallon ja jääkiekon maailmanmestaruuskisoille. ESC-HLBTQI -yhteys ilmenee sekä homomiesten erityisenä viisuinnostuksena yleisössä, että sukupuolen ylittävinä artisteina ja enemmän tai vähemmän tarkoituksellisena camp-estetiikkana lavalla. Tämä yleisessä tiedossa oleva yhteys on jopa esitelty selvänä osana euroviisuformaattia. Yksi ruotsalaisen Melodifestivalenin 2012 väliaikanumero oli nimeltään ”Inte bara bögarnas fest” (ei vain homojen juhla), ja kansainvälisen loppukilpailun juontajat vuosina 2013, 2014 ja 2016 puhuttelivat lähinnä lavaa seisovaa yleisöä ikään kuin siihen kuuluisi vain homomiehiä. Suomihan on näissä asioissa usein skandinaavisia naapureitaan hieman hitaampi. Tänä vuonna kuitenkin jopa Uuden musiikin kilpailun – ESC:n Suomen karsintakilpailun – juontaja Krista Siegfrids lopultakin sanoi, että homokaverit kuuluvat hyvään UMK-elämykseen, kuin eräänlaisena itsestäänselvänä rekvisiittana.

Tätä Euroviisujen erityisen HLBTQI-suosion tunnustamista itse ohjelmalähetyksissä oli edeltänyt hidas ulostuloprosessi. Media huomioi sen ensimmäisen kerran, kun israelilainen transsukupuolinen tähti Dana International voitti kilpailun vuonna 1998. Tuolloin esimerkiksi Suomen jälleen kerran pettynyt edustaja, Marika Krook, kuvasi tulosta Hufvudstadsbladetin haastattelussa homojen salaliitoksi: ”Naapurimaat äänestivät naapurimaita ja homot Israelia.” Danaa seurasivat sittemmin lukuisat muut esitykset, joiden voidaan ajatella eri tavoin puhuttelevan nimenomaan HLBTQI-yleisöä.

Kehitys kulminoitui Helsingin Euroviisuissa vuonna 2007 Lordin voiton jälkeisenä vuonna. Tuolloin queer ja gay olivat näkyvä teema suomalaisen median uutisoinnissa tästä kauan odotetusta tapahtumsta. Kisaviikon lukuisten homojuhlien lisäksi Helsingin yliopistossa järjestettiin Euroviisuja käsittelevä queer-tutkimusseminaari. Sen tuloksena julkaistiin Queertutkimuksen seuran lehden SQS:n erikoisnumero. Lehdistöllä ja tutkijoilla olikin pohdittavaa myös kilpailun tuloksen suhteen, kun voitto meni yhdelle niistä esityksistä, jolla oli queer-kytkös. Kappaleen Molitva (rukous) esitti Marija Šerifović Serbiasta. Hänen esiintymisensä Hartwall-areenan lavalla lyhyissä hiuksissa, smokkiin, solmimattomaan rusettiin ja tennareihin pukeutuneena tulkittiin yleisesti lesboestetiikan ilmaisuksi. Kakkosena loisti Ukrainan dragtähti Verka Serduchka kimaltelevana teletappitätinä neuvostotähti hatussaan.

Perheen ja kansakunnan laulukilpailu

Nykyään euroviisulavalla jo toistuvat avoimen homojuhlan ainekset eivät toki yksin selitä tapahtuman tavatonta HLBTQI-suosiota, joka kukoisti pinnan alla jo kauan ennen julkista näkyvyyttä. Monet vanhemmat fanit pystyvät nostalgisesti jäljittämään ihastuksensa Euroviisuihin jo varhaislapsuuteen ja siihen vuotuiseen tv-iltaan, jolloin sai valvoa tavallista pitempään. 1990-luvulle asti Euroviisut olivat TV-lähetysten suhteen lähes monopoliasemassa olleiden kansallisten kanavien – kuten YLE:n – ehdotonta perheviihdettä, jossa oli kansallismielisiä sävyjä. Olihan ohjelma suunnattu ”koko kansalle” ja kyseessä oli maiden välinen kilpailu. Tuolloin siitä tuskin nautittiin sittemmin muodikkaalla queer-ironialla höystettynä.

Suomalainen ESC-suhde oli pitkään sekä lähes masokistinen että erittäin vahvasti kytköksissä kansalliseen identiteetinrakennukseen. Mediatutkija Mari Pajala analysoi väitöstutkimuksessaan Erot järjestykseen! (2006), miltä Suomen ESC-osanotto on näyttänyt julkisuudessa. Se nähtiin jatkuvasti epäonnistuvana yrityksenä päästä mukaan länsieurooppalaiseen kulttuuriyhteisöön. Menestys Euroviisuissa olisi koettu vahvistukseksi sille, että meidät hyväksytään osaksi Eurooppaa. Lukuunottamatta Lordin ainutlaatuista voittoa vuonna 2006 se jäi kuitenkin saavuttamatta.

Proto-queer

Valtavirtaohjelma, jolla oli ilmeisen heteronormatiivinen kehys kansallisine ja perheeseen liittyvine yhteyksineen, saattaa vaikuttaa oudolta kohteelta intohimoiselle queer-suosiolle. Miten ja miksi niin monet homokatsojat siis kuitenkin kehittivät aivan omanlaisensa suhteen tapahtumaan? Yksiselitteistä vastausta ei ole, mutta muutamia melko todennäköisiä syitä voidaan esittää.

Euroviisujen kansainvälisyys ja vieraiden kansalliskulttuurien moninaisuuden juhlinta tarjosivat sekä pakoa todellisuudesta että uusia samastumishorisontteja niille, jotka tunsivat itsensä vieraiksi ja ulkopuolisiksi arkiympäristössään. Vielä 1970-luvulla ulkomaanmatkat olivat suhteellisesti paljon kalliimpia kuin nykyään, eikä juuri muilla kuin etuoikeutetuilla ollut kirjeenvaihtoystäviä kummempia pysyviä henkilökohtaisia kontakteja ulkomaille. Suomalaisesta näkökulmasta keskieurooppalaiset esiintyjät näyttivät yhtä kaukaisilta ja eteerisiltä kuin haltiat Tolkienin kirjoissa. Pajala muistuttaa eräässä artikkelissa lisäksi, että eurooppalaisesta identiteetistä on sittemmin tullut erityisen puhutteleva sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöille HLBTQI-myönteisten eurooppalaisten instituutioiden myötä. Muiden muassa Europarlamentti ja Eurooppalainen ihmisoikeustuomioistuin ovat edistäneet vähemmistöjen oikeuksia ja kyseenalaistaneet jäsenmaiden syrjiviä lainsäädäntöjä.

Euroviisuformaatille keskeisiin näyttäviin näyttämöesityksiin kuuluu intensiivinen sentimentaalisuus ja tunnekeskeisyys, joka yhtaikaa rikkoo perinteistä miehisyyttä ja alleviivaa keinotekoisuutta ja teatraalisuutta. Tämä on yhdistelmä, johon saattavat samastua erityisesti ne, jotka joutuvat kamppailemaan itsenään olemisen puolesta. Kilpailuelementti tarjoaa myös tuhkimotarinoita, joissa kansainvälisesti juhlituksi voittajaksi nousee yleensä joku aiemmin Euroopassa tuntematon osallistuja. Tällaisten kertomusten voi ajatella puhuttelevan erityisesti itsensä ulkopuolisiksi tuntevia.

Makeaa mahan täydeltä?

On kuitenkin myös pelätty, että Euroviisujen muutos otollisesta toisinluennan kohteesta kenties jopa homojen dominoimaksi spektaakkeliksi saattaa koitua menetykseksi. Läpeensä queeritettyä ei voi enää queerittää. Uusia rintamiakin on toki ilmaantunut. Tapahtumasta on tullut suvaitsevuuden taistelukenttä idän ja lännen välillä. Näkyvänä esimerkkinä tästä ovat esimerkiksi toimittajien jatkuvat kriittiset kysymykset seksuaalivähemmistöjen asemasta Venäjän kilpailuedustajille, jotka samaan aiheeseen liittyen ovat kohdanneet myös buuaus- ja vihellyskonsertteja kilpailutilanteessa.

Share This