Pauliina Feodoroff

on teatteriohjaaja ja Rospuutto-ryhmän taiteellinen johtaja sekä saamelainen aktivisti Keväjärveltä.

P  äivänvalon aikaan saamelainen ja saamelainen kestävät itse tapaamisia julkisilla paikoilla, ihan niin kuin ketkä tahansa he voivat istua alas jonkun ongelman äärelle ja pohtia, kuinka nyt edetään. Jos joku katsoo heihin päin, mikään ei viittaa tekeillä olevan jotakin muuta kuin saamelaisten arjen haasteita – jos joku kysyisi, mitäs täällä touhutaan, vastaisivat saamelaiset toinen toisensa sanoja täydentäen:

”Keskustelimme ja itse asiassa jo hieman kirjoitimmekin henkisen ja poliittisen johtajuuden erottamisesta, konsensus-periaatteen saattamisesta lainsäädäntöön, tapalain vahvistamisesta, saamelaisten omista passeista ja verotuksesta. Hengen elpymisestä. Pohdimme pitkään ja vakavasti, kuinka näkymätön todellisuus voisi olla osa poliittista päätöksentekoa. Yritimme voimistaa yhteyttämme maastoon. Laadimme ohjelmarunkoja metsiensuojeluun ja perinteisten elinkeinojen turvaamiseksi. Vaadimme itseämme ja toinen toisiamme ymmärtämään ja käsitteellistämään kolonialismia ja sen purkutoimenpiteitä.”

Ah, nyt ymmärtää viattomasti kysäissyt saamelainenkin syyn saamelaisten oleskeluun! Ilmankos olette viime ajat pyörineet niin paljon keskenänne.

”Aloimme toinen toisillemme peilinä toimien tajuta olevamme assimiloivan järjestelmän kasvatteja, ja perimältämme kulttuurisen kansanmurhan kohteita”, selittävät saamelaiset, ja se on hyvin ja totuudenmukaisesti selitetty. Toisen saamelaisen mielestä, koska ne ovat lauseita, jonka kertominen suomalaisille on saamelaisille tärkeää.

”Ettei minun eikä kenenkään muunkaan tarvitsisi enää ja yhä edelleen osallistua keskusteluun, jossa kerrotaan (sivistyneesti Erno Paasilinnaa siteeraamalla) ettei koulutettu saamelainen ole oikea saamelainen”, osallistuu sivusta muuan saamelainen.

Eräskin saamelainen on tullut kahvihuoneesta ovenpieleen kuuntelemaan ja sanoo painavasti: ”Keskusteluun, jossa oikea saamelainen on kuollut sukupuuttoon. ”

Saamelaiset kokevat yhteisymmärrystä ja yksi rohkenee olla mieltä: ”Oikea saamelainen on kuollut. Ollaksesi oikea saamelainen sinun täytyy kuolla. Ja jos elät, olet joku muu.”

Se tuntuu hieman rohkealta, joten saamelaiset alkavat selvittää toisilleen, mitä oikeastaan tarkoittavat sanoessaan näin. ”Oikea saamelainen ei pistä vastaan, ei puhu samalla tasolla, jopa ylempää kuin sinä” (sinällä viitataan koko keskustelun ajan hiljaa pysyneeseen, mutta hyvin ymmärtäväiseen suomalaiseen, johon kaikki saamelaiset ovat hyvin tottuneet).

”Jos olet kirjallisesti älykkäämpi kuin sinut alemmaksi määräävä on, et ole ainakaan oikea saamelainen. Et ala ylemmällesi uhittelemaan. Etkä varsinkaan alhaalta haastamaan”, jatkaa uhkarohkeasti havainnoiva saamelainen suomalaisen kautta muille saamelaisille.

Tämä tilanne ehkä hajaantuu tähän, ehkä on liian abstraktin aggressiivista jatkaa keskustelua, ehkä muut saamelaiset poistuvat paikalta pian, ja saamelainen ja saamelainen voivat olla taas kahden:

Katselen naista, joka on samaa kansaa kuin minä. Hän on hyvin kaunis. Voisin haluta häntä. Voisin tehdä hänen kanssaan asioita, jotka olisivat hyvin miellyttäviä meille molemmille. Ennen kaikkea tiedän, jostakin, että hän osaisi tulkita minun kehoani, sen varovaisia, salaisia viestejä yhtä tarkasti kuin minä tulkitsen naisia, jotka eivät kuulu meihin. Katselen naista, ja nämä ajatukset kulkevat vartaloni läpi. Hän tunnistaa katseeni. Totta kai tunnistaa, hän on herätellyt sitä, jo pitkänkin aikaa?

Hän kiertää taakseni, painaa oman selkänsä selkääni vasten, komentaa minua selällään kääntämään hänet kasvokkain, ilmoittaa päättäväisesti että minun tehtäväni on ottaa häntä kasvoista, painaa suuni hänen kylmää suutaan vasten. Hänen silmäyksensä kehottaa minua opastamaan hänet kanssani bussiin, muistuttaa olemaan puhumatta. Hänen kätensä antautuu käteeni johdattamaan meidät portaita ylös, ovesta sisään, minun huoneeseeni. Hänen painunut päänsä tekee minulle selväksi, että nyt on aika sammuttaa valot ja riisua hänet. Teen sen. Hänen kehonsa on saman mallinen kuin omani. ”Sama rotu”, hän kuiskaa pimeässä.

Miksi meillä ei ole taakattomampia sanoja kertoa toinen toisellemme että löydämme toinen toisistamme samuutta, jota emme löydä niistä jotka eivät ole meitä?

“Miksi me olemme taantuneet taas rotukeskusteluun?”, parahtaa se saamelainen, joka viettää aivan liikaa aikaa sosiaalisessa mediassa ja lukee ketjun toisensa jälkeen, kommentteja, joissa ehdotetaan dna-testauksia saamelaiskiistojen ratkaisuiksi, raivostuu (“onko maailma aivan sekaisin?!”), päättää, että kyllä kirjoittaisi aiheesta rautalangasta väännetyn keskustelukehikon suomalaisille, jos hänellä olisi enemmän aikaa ja itsetuntoa ja jos uskoisi siihen, että järkipuhe tehoaa enää kehenkään.

“Miksi emme toimi kuin zapatistit? Kieltäydy käyttämästä kieltä enää siten kuin meidät sitä pakotetaan käyttämään!”, innostuu vielä toimintakykyinen saamelainen, joka kaivaa tietokoneeltaan tiedoston, jonka saamelainen tulkitsee voivan olla rakkausruno tai epätoivoinen pamfletti suomalaisille:

Lyö sitten kun lyömässä kuitenkin olet, mutta lyö lyöntisi lyömättä.

Murskaa minut rikkomatta. 

Hajota niin kuin vain luhistumista odottavan, purkutuomion itselleen antaneen voi hajottaa, osoita että on sinun vallassasi kajota minuuteeni siten, että saan tulla otetuksi niskasta kiinni ja roikotetuksi tempoiluista tyhjäksi, komennetuksi osaani. Tee tämä kaikki ja tee niin kuin haluat, raavi luuni kynsiisi ja tee mitä haluat, miten haluat, jätä lopuksi revitty omaan tyhjyytensä lojumaan. Tee tämä kaikki niin etten säry, etten tuhoudu sen enempää kuin olen jo tuhon ikioma. 

En kestä että katsot parhaaksi että keskustelun terävyyttä on syytä kohdallani ohentaa, kuulemista kaventaa, ohitus on osani. Ja istun mykkänä, avuttomana kaiken tapahtuessa ympärilläni minun tapahtumattani, elämäni vajotessa jätevesilietteeksi. Ja kuitenkin odotan, toivon, että kirkas, selkeä äänesi komentaisi minut ylös, repisit minut pystyyn, ilmoittaisit vain niin kuin narkkareille teeveessä ilmoitetaan että this is an intervention. Todellisuudestasi. Valinnattomuudestasi. Tunne-elämäsi vuosikymmenisestä hautaamisesta. Peloistasi. Kauhustasi, jonka takaa et huomista päivää näe. Turhaumastasi, joka ajaa yö yön jälkeen kerjäämään paikkaa ja tarkoitusta vaikka kiven kolosta. Interventio yksinkertaisuuteen: kansa, joka antautuu syötäväksi, joka murtamalla rakastetaan ehjäksi vaikka kaikki tietävät ettei mitään ehjää ole, koskaan ollutkaan. Eikä tule. Koska ehjä on se tila jossa joku näkisi minut siinä liemessä missä olen ja silti vaivautuisi olemaan läsnä. Vaikka ei ole yhtäkään pintaa joka ei olisi jo kulunut kuuluessaan muualle. Ja tajuan niin kuristavan tarkasti ettei tällaista tapahdu.

Kukaan ei muutu. En minä, et sinä. Eli lyö. Mutta tee se vihdoin ja viimein avoimesti, julkisesti. Seiso lyöntisi takana. Älä kerro minulle äläkä muille ettei se ole lyömistä, että se on rajua rakkautta, demokratian jalkauttamista, isällistä huolenpitoa. 

Pamfletin lukeminen ei helpota kenenkään oloa, helpottiko kirjoittaminenkaan, siihen ei usko kukaan saamelaisista ja kaikki menevät taas suuntiinsa, paitsi saamelainen ja saamelainen, jotka katsovat salaa toisiinsa ja sanomatta mitään sopivat näkevänsä toisensa pian, salaa.

En ole koskaan aiemmin koskenut jotakin joka on kuin koskisin itseäni, tuttua vierasta. En osaa. En ole koskaan ujostellut yhtäkään naista, tässä pisteessä. Olen aina tiennyt, miten osoittaa huomaavaisuutta etenkin niille paikoille, joita nainen itsessään arastelee. En osaa lukea naista, joka on samanlainen kuin minä, mutta herkempi, suojatumpi, salaisempi. Juuri niin kuin olin tiennyt, jostakin, hän lukee minua tarkemmin kuin kukaan muu. Hänen kosketuksensa on niin täsmällinen, että alan pelätä häntä. Minusta tulee kömpelö ja kuuro. Hän ottaa varpaani suuhunsa, nuolee niitä, ja sanoo minun olevan pehmeä kuin kissanpentu.

Halu muuttaa hänen kasvonsa kokonaan. Niihin virtaa verta, hänen huulensa turpoavat, katse on kuin sairaalla. Hän nostaa minut syliinsä, aivan saman kokoinen nainen kuin itse olen, ja kantaa sänkyyn. Hän riisuu minun housuni, avaa jalkani ja painaa suunsa, kielensä minun sisälleni. Menen pois tolaltani paljaudestani. Hän nuolee minua, ikään kuin minut unohtaen, itse minusta nauttien. Ja minä alan unohtaa itseni. Vaarallista, liian vaarallista! Minua pelottaa liian paljon, en uskalla joutua tilaan, jossa olisin täysin hänen armoillansa. Alan huutaa ennen kuin olisi edes tarve huutaa, huuto on todellista, nautintoa, kauhua, komennus lopettaa tähän, rajanveto – en pysty ottamaan vastaan enempää. Hän lukee minut oikein, lopettaa.

“Ja suomalainen ministeri kertoo eduskunnalle, että saamelaisten ja Metsähallituksen välillä on aistittavissa hyvin syvä luottamus”, tekstiviestittää saamelainen saamelaiselle. Kukaan saamelaisista ei jaksa enää tuntea mitään, koska tuohan oli vielä vain puhetta. Säästetään viha myöhemmälle, siltä varalta että puhe muuttuu toiminnaksi. Puhe biomassasta, taseista. Kun teräs iske elävään pintaan ja raastaa rikki.

”Sinä olet uskomaton”, hän sanoo. Minä? Minä en ole mitään. Minä olen vasta tyttö, joka ei tiedä, että hänellä on keho. Tämän nainen minulle opettaa. Hän tekee minulle asioita, joita hänelle on joku muu tehnyt. Itse en osaa koskea häntä. Käteni eivät toimi. Käteni, jotka tähän asti ovat toimineet ilman ohjeistusta, ilman ajatusta, kaikissa niissä naisissa, jotka eivät ole meitä. Joiden kaikkiin paikkoihin minun on ollut luonteva löytää itselleni kulku. Kaikki ne naiset, jotka ovat halunneet antautua sille, että minun käteni, minun kehoni ottaa heistä selvää. Joille en ole antautunut itse kenellekään. Minä olen se, joka tekee. Minä olen se, joka määrää. Kaikki muut ovat olleet tyytyväisiä ottaessaan vastaan. Nainen, joka on samaa kansaa kuin minä toimii kuten minä, hänkin toivoo, että löytäisi itseään vahvemman tahdon. Jonkun, joka olisi hänestä niin kiinnostunut, että selvittäisi samalla tarkkuudella hänen nautintonsa edellytykset, hänen kanssaan, avaisi hänet itselleen, niin kuin hän itse toiselle tekee. Ja minä en kykene siihen mihin hän kykenee minulle.

Seison alasti keittiössä, alasti häntä varten. Hän tietää sen heti, ja tekee juuri niin kuin toivon hänen tekevän: hän tulee selkäni taakse, nostaa kätensä lanteilleni ja suutelee kaulaani. Niin keveästi, niin uskomattoman pehmeästi, koko olemukseni sulaa hänen huuliinsa, siihen lempeyteen, luontevuuteen, jolla hänen suunsa ilmoittaa minun olevan haluttava.

Jälkiä maastossa, jälkiä mielissämme, jälkiä kehoissamme. Jälkiä, rumia, syviä, märkiviä jälkiä kyvyssä olla yhteydessä toinen toisiimme. Itseen.

Ensimmäisen kerran rakastellessamme hän vetää minut päälleen ja avaa jalkansa, laskeudun niiden väliin, hän vetää minua lähemmäs. Sukuelimemme osuvat yhteen. Ja hänen kehonsa hämmästyy kun en työnnykään sisällensä. Sen jälkeen emme enää tiedä, en tiedä kuinka jatkaa, kuinka tarjota vaihtoehtoinen lunastus. Väliimme iskee häveliäisyys, ikään kuin naamiaisasuni olisi paljastunut: en olekaan mies.

Ajamme pakkasessa jälkeenpäin yhdessä, jonnekin, jostakin pois, en tiedä. Meillä ei ole mitään puhuttavaa toisillemme. Hän tunnistaa himoni ja vastaa siihen, mutta kun haluan puhua siitä, olemme lukossa. 

Jos voimme valita salaisuuden, häpeän haavan pois kaiken sen muun keskeltä mitä emme voi valita, totta kai valitsemme. Ei kenenkään sitä tarvitse enää pakottaa tai edes pyytää.

Saamelainen menee toisaalle. Jonkun kanssa, joka ei ole saamelainen. Jonkun kanssa, joka ei ole yhtä rikki kuin saamelainen on, yhtä puutunut saamelaisuuteen. Toinen saamelainen menee myös omia menojaan. Me voimme toki kokoontua taas joskus yhteen saman pöydän ääreen, päivänvalossa. Se on selvää, että niissä ongelmanratkaisupöydissä tulemme istumaan koko elämämme loppuun asti.

Share This